Oppimisketteryys – tulevaisuuden ykköskriteeri rekrytoinnissa?

Pari viikkoa sit­ten Raghunath Koduvay­ur jakoi LinkedIn­is­sä artikkelin tekoälyn vaiku­tuk­sista rekrytointi­in. Artikkelissa käs­itelti­in aihetta, joka on ollut muuten­kin keskustelussa pin­nalla jo jonkin aikaa – miten rekrytointi ja työn­haku muut­tuvat maail­massa, joka ottaa koko ajan iso­mpia harp­pauk­sia eteen­päin, ja jossa pitää olla jatkuvasti ajan her­molla ollak­seen rel­ev­antti osaaja? Onko meillä ylipään­sä työpaikkoja vielä tulevaisuudessa, vai jäävätkö ihmis­et toi­mettomiksi koneiden ottaessa kaikki työt kon­tolleen?

Kyllä ja ei. Osa töistä häviää, kun kon­eet hoitavat koko ajan enem­män bulkkityötä – samaan aikaan tar­vitaan kuiten­kin enem­män ja enem­män ihmisiä rakentamaan, käsit­telemään ja huoltamaan näitä koneita, käsit­telemään dataa, kehit­tämään koneille ohjelmis­toja, jne. Lop­pupeleis­sä tulevaisuudessa ei näy työpaikkakatoa, vaan fiksumpia ja kehittyneempiä ihmisiä. Kon­eet aut­tavat meitä kehit­tämään omaa poten­tiaaliamme.

Täydellinen osaaminen tänään, vai huomisen potentiaali?

Rekryske­nessä tätä keskustelua käy­däänkin vilkkaasti. Onko tärkeäm­pää palk­ata joku, jolla on täy­del­lin­en osaam­in­en yht­een tiettyyn rooli­in, vai joku joka osoit­taa kovaa oppimis- ja omak­sum­ispo­ten­tiaalia, tai “oppimisket­teryyt­tä” (=kuinka nopeasti hen­k­ilö omak­suu uusia ajatuk­sia ja käytäntöjä, ja osaa sov­eltaa niitä liiketoimin­nan haasteissa)? Voi toki löytyä molem­mat samasta hen­k­ilöstä, mutta jos pitäisi val­ita, kum­man rekrytois­it?

Väitän, että tällä het­kellä suur­in osa palkkaisi valmi­in paket­in (osit­tain sen takia, että suur­in osa rekry­istä tehdään tietyn tarpeen täyt­tämisek­si), mutta jatkossa tämä oppimisket­teryys, “learn­ing agil­ity”, tulee olemaan iso­mpi osa men­estyvi­en yritys­ten osaa­jas­trategi­aa. Tänään tar­vitaan tiettyä osaamista, mutta huo­menna se onkin jo van­haa, ja pitäisi oppia uutta. Koko ajan kehittyvässä ja muut­tuvassa maail­massa par­haiten sopeu­tuvat yksilöt ovat kaikkein halu­tu­impia. Erään­laista työelämän dar­win­is­mia tämä.

Iso kysymys, joka tästä her­ää, on oppimisket­teryy­den mit­taam­in­en. Milläs arvioit, että joku oppii ja omak­suu parem­min kuin toin­en? Voiko sitä mit­ata puhtaasti nopeuden perust­eella? Onko tulos uni­ver­saali kaikki­in tilanteis­i­in, vai tar­vitaanko eri toimia­loille ja joka organ­isaa­ti­olle omat mit­tar­insa?

Toin­en, ehkä jopa iso­mpi kysymys, kos­kee kaikkia niitä, joilla ei ole kovan tason oppimisket­teryyt­tä. Kun kaikki firmat haluavat palk­ata kaikkein par­haita oppi­joita, jotka naut­tivat muu­tok­s­esta ja uusi­en asioiden omak­sum­is­esta, miten käy niille jotka eivät täytä näitä odotuk­sia? Mitä jos ei halua tai kykene koko ajan kehit­tämään omaa osaamistaan? Miten heidän tarpeensa otetaan huomi­oon?

Kaikenkattavaa rekrykriteeriä ei ole olemassa

Jut­telin pari kesää sit­ten erään ohjelmis­tofir­man toi­mar­in kanssa heidän rekrytarpeistaan. Tämä kysein­en toi­mari ilmoitti min­ulle ylpeänä, että heillä ei tar­vitse viettää aikaa asiakkaiden kanssa, osal­lis­tua myyn­ti­in tai muuhun vast­aavaan, eikä tar­vitse käytän­nössä ikinä puhua kellekään, jos ei halua. Miet­in aik­anaan, että jaa­has, onnea vaan. Ei kukaan nyt täl­laiseen firm­aan nykypäivänä halua. Tämän päivän par­haat osaa­jat haluavat totta kai olla mukana asiakas­ra­japin­nas­sa, haastaa itseään jatkuvasti, ja muuten­kin kehit­tää taito­jaan kovem­malle tasolle.

Olen kuiten­kin viimeis­en vuo­den aik­ana alka­nut miet­tiä asi­aa eri kul­malla. Maail­massa on älyt­tömän suuri määrä ihmisiä, joilla ei ole vahvaa oppimisket­teryyt­tä, tai eivät halua kehit­tää oppimisket­teryyt­tään. Ihmisiä, jotka naut­tivat selkeistä ja pitkäaikais­ista työte­htäv­istä, joissa voi tehdä sitä mis­sä on hyvä, eikä tar­vitse koko ajan pakot­tau­tua kehit­tämään osaamistaan. Juuri niitä ihmisiä, joita tämä kysein­en ohjelmis­tofirma palvel­isi par­haiten. 

Jos tulevaisuudessa kon­eet tekevät suur­im­man osan tois­tuvasta työstä, ja ihmisille jää käytän­nössä tehtäväk­si kehittyä ja tulla fiksum­miksi, miten otetaan huomi­oon ne, jotka eivät istu tähän uuteen muot­ti­in? Miten heidän käy tulevaisuuden työelämässä?

Oma näkemyk­seni on, että vaikka tulevaisuudessa tul­laan hyvin toden­näköisesti keskittymään enem­män oppimisket­teryyteen, tähän ajat­teluun ei saa kuiten­kaan nojau­tua liikaa. Pelkän oppimisket­teryy­den mit­taam­in­en on sama, kuin arvioisi hen­k­ilöitä pelkästään kokemus­vu­osi­en perust­eella – se ant­aa jotain suun­taa kyseis­en hen­k­ilön osaam­is­esta ja sov­el­tuvuudesta, mutta on kuiten­kin vain pintaraapaisu kokon­aisuuteen.